”Kuuma päivä” – luku 3

 

– 3 –

Sepio epäröi laiturilla ja toivoo jonkun huomaavan hänet. Muskoviittikaupungin porttien tuntumassa koko matka alkaa ensi kerran epäilyttää. Hän on tottunut luottamaan omiin ratkaisuihinsa, mutta toisaalta tänne hänet ajoi vanhan miehen höpinät… Noh, tehty mikä tehty. Kotiinkin olisi vaikeaa palata samantien, kiusallistahan se olisi. Samassa kuuluu ääni: ”Kukas se siellä, ystävä vai vihollinen?” Nuori mies kurkistaa kivireunan takaa ja virnistää. ”Sepioliitti, hyvä herra”, Sepio vastaa. Sukunimen käyttäminen olisi tarpeetonta täällä. ”Ah, teitä ei olekaan saatu tänne moneen kuunkiertoon. Onpas sinulla tavaraa, anna kun autan!”

Mies sälyttää selkäänsä melkein puolet kantamuksista. Osan kivitavarasta Sepio jättää suosiolla laiturille. Sieltä sitä ei kukaan veisi, kastawaitkaan eivät tänne uskalla. ”Niin tosiaan, Lepido, palveluksessasi”, nuorukainen nyökkää. ”Aiotko viipyä pitkäänkin?” Ääni kuulostaa tuumivalta, sillä onhan Sepio tosiaan nuori, sitä ei käy kieltäminen. ”Vain niin pitkään, kunnes saan tarvitsemani tiedot”, Sepio aloittaa, mutta ymmärtää kuulostavansa tylyltä. ”Tarkoitan, matkani ei suinkaan pääty tähän. Olen kuitenkin odottanut kauan nähdäkseni kaupunkinne, joten en aio pitää kiirettä!” hän naurahtaa. Se ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa, mutta kuulostaa hyvältä. Sepio laittaa toki merkille, että Lepido ei käyttänyt nimestään pitkää muotoa. Se saattoi olla joko epäkohteliasta tai pelkästään tuttavallista, vaan tahatonta se ei ollut.

Matka laiturilta kaupungin porteille on lyhyt, vaikkakin jyrkkää ylämäkeä. Muskoviittikaupunki oli enimmältään louhittu suoraan valtavan kallioluolan perälle. Kapean ja syvän luolan joen puoleista osaa reunusti matala muuri, lähinnä muodollinen varustus. Portteja oli kaksi, ja pääportin vartija hoiti samalla lastaajan sekä lähetin virkoja. Nyt häntä ei kuitenkaan näkynyt. Tämä aiheutti mutinaa Lepidon suunnasta, vaikka Sepio käsitti tilanteen olevan kohtuu tavallinen. Matkalaisia oli nykyään vähän. Maanalisen väen kaupungit kasvoivat, vaan ne kasvoivat sisäänpäinkääntyneiksi. Sepion suku sai sentään uutta verta pinnan väestä, oltiinpa siitä mitä mieltä hyvänsä, mutta muskoviitit… Äiti väitti tilanteen jo näkyvän heissä. Totta oli, että osa paikallisesta väestä oli erikoisen näköistä, eikä ainakaan kovin pitkäikäistä. Morsioita haettiin mielellään muista kaupungeista, mutta niistäkin sai valita vain tiettyyn kastiin kuuluva puolison, eivätkä nuoret tytöt olleet useinkaan halukkaita muuttamaan. Kihlat käytiin useimmiten jo kuusitoistatalvisina, vaikka naimaikä koitti vasta kolmen vuoden kuluttua siitä. Kihlajaiset järjestettiin kuitenkin sulhon suvun huomassa, ja morsiamen tuli jäädä silloin uuden perheensä pariin.

Alunperin maanaliset olivat olleet pudokkaita, jälkeenjääneitä – joskus kirjaimellisestikin. Sepio oli itsekin kuullut pinnallisten puhuvan heistä hieman halveksivaan sävyyn. Se oli naurettavaa. Kastien väen kulttuurihan on aivan eri tasolla kuin ”alkuperäisten” paimentolaiselämä. Jopa Sepion perheen pikkukaupungissa saatiin nauttia juoksevasta vedestä, viemäröinnistä, vesikoneistosta saatavalla sähköllä toimivasta valaistuksesta sekä amfiteatterista. Komea teatteri toimi eri taiteenalojen solmukohtana, ja siellä järjestettiin kaikkea mahdollista konserteista markkinoihin – mutta tätä ei pinnan väki tiennyt. Oli oikeastaan uskomatonta miten heidän maailmansa poikkesivat toisistaan. Se oli kuitenkin seurausta kaikesta siitä halveksunnasta ja hyljeksinnästä, jota heikäläiset olivat kohdanneet sukupolvien ajan. Toisaalta asenteet olivat vähitellen muuttumassa. Kastien väki käytti pitkälle kehittynyttä parannustietoaan kaikkien hyväksi, ja joskus he saivat siitä hyvästä vaille huoltajaa jääneet pikkulapset omikseen… tosin eivät sitä yhtä luvattua, sitä josta oli ollut määrä tulla hänen puolisonsa.

”Minnekäs sitä ollaan menossa?” Lepidon ääni keskeyttää hänen mietteensä. Sepio hätkähtää ja vastaa: ”Hetkinen, tosiaan. Setä Montmorilloniitin luokse, tunnetko?” ”Ah, ne nousukkaat!” Lepido hymähtää pilke silmäkulmassaan. Edesmennyt isosetä Merkelikivi oli tullut kaupunkiin perheineen lähes sata vuotta sitten ja hänen poikansa on arvostetussa asemassa kauppiaana. Muskoviittiyhteisö on kuitenkin vanha, lähes yhtä vanha kuin Kvartsit, joten tämäntapainen sanailu ei yllättänyt. Nuoret ovat ehtineet kävellä jo puolet luolaholvin itäpuolta halkovasta mahtavasta Väylästä, jolle mahtuisivat kolmet leveät kiskovaunut rinnakkain. Kuitenkin vain Väylän vasemmassa laidassa on kiskoraide, sekin tyhjillään. Rihmapaaleja kuljetetaan kerran viikossa välivarastolta joenvarren päävarastoille. Väylän oikealla laidalla nousee lämpökanavia, joista leyhähtelee hieman rikinkatkuista, mutta miellyttävän lämmintä kuivaa ilmaa. Niiden edustalla vähäinen joukko käsityöläisiä purkaa myyntitelttojaan siltä päivältä. On jo myöhä, vaikka sitä ei voikaan nähdä kuin teiden ylle kaartuvia valojen himmennyksestä. Siellä täällä luolastoon louhituissa taloissa kuitenkin tuikkivat lamput. Niistä saa hyvän käsityksen pääluolan mittasuhteista. Se on valtava verrattuna Silikaattikaupunkiin, joka on oikeastaan vain isohko kylä.

Väylän päässä on suuri soliseva suihkulähde, ja sen takana vasemmalle levittäytyvä Kauppatori. Torin ympäri kiertävät talot ovat ainoita kivi kiveltä rakennettuja asumuksia, muut ovat enemmän tai vähemmän louhittu suoraan kallioon. Jopa massiivinen Muskoviittikartano, jonka voi juuri ja juuri erottaa Kauppahallin takaa hämyisenä järkäleenä. Setä Montmorillo asuu näissä kauppiastaloissa, joten nuoret lähtevät kulkemaan torin poikki Lepidon johdolla. Sedän talolla ei ole julkisivua suoraan torille, hänen suureksi mielipahakseen, vaan talo sijaitsee sivukadulla. Se on kuitenkin vain lyhyen matkan päässä amfiteatterilta ja siksikin arvokas sijainniltaan. Heti torin kulmasta käännyttyään he näkevät komeasti valaistun Savitalon (niin kiveä kuin se onkin), ja kutsuvasti auki olevan etuoven. Ovella seisoo kaksi lasta, joista pienempi lennähtää Lepidon luo. ”Lepi, et usko! Kao väittää minun olevan…”, aloittaa poika ja sitten vasta huomaa Sepion. ”Herra, palveluksessanne?” sävy on kysyvä ja pojan ilme valloittavan utelias kaikessa viattomuudessaan. ”Sepioliitti, ystäväni.” ”Ai, sehän tarkoittaa…”, poika pääsee tuskin alkuun, kun hän muistaa käyttäytyä, ”Nontroniitti, hyvä herra, ja tässä sisareni…” Lause jää jälleen kesken tytön jatkaessa, ”Kaoliini, herrani.” Tyttö on ehkä vuoden Sepiota nuorempi ja katselee tätä arvioivasti. Sitten hänen huomionsa kääntyy toiseen nuorukaiseen, ”Lepido, jos suvaitsette tulla sisään, isä on kotona.”

Maan pinnan kuumuudessa, ei niinkään kaukana, Ilesia pyyhkii Narnan otsaa märällä kankaalla. Sisar on kuin tulessa ja vapisee kauttaaltaan. ”Kunpa yö tulisi pian”, Ileasia kuiskaa Tuulelle. Tuuli nyökkää, mutta pysyy vaiti. Ehkä hän ajattelee tämän olevan minun vikani, Ilesia pohtii syyllisyydentunnon riivaamana. Jos en olisi mokannut, ei Narna olisi joutunut häpeään, eikä hän olisi nyt tässä. ”Iles, ei se ollut sinun syysi”, veli sanoo kuin olisi ajatustenlukija. ”Oli miten oli, emme pärjää kauaa tässä. Meidän on löydettävä parempi varjo huomiseksi.” He katsovat toisiaan miettien samaa. Narnaa ei voisi siirtää tuossa kunnossa. He olivat jo etsineet ja katkoneen pari isompaa bartua paareiksi, mutta kuumeen tulisi laskea ensin. Yöllä oli joka tapauksessa turhan vaarallista matkustaa. Tuuli valvoi edellisen yön, joten Narna jää nyt hereille. Tokka oli lähtenyt eilisaamuna, sillä ei ollut varaa jäädä odottamaan. Ruoka saattaisi loppua liian varhain, eikä sitä riskiä sopinut ottaa. Vimma olisi jäänyt heidän kanssaan, mutta Narna kielsi sen ehdottomasti. Hän oli heräillyt kuumeunestaan sentään muutaman kerran eilisen ja kuluneen päivän aikana.

Ilesia on torkahtanut aamuyöstä, mutta herää sentään ennen muita. Hän nousee manaillen tarkastamaan tuulinaruja. Ne ovat onneksi kireällä ja humisevat hiljaa. Yrittäen liikkua hyvin hiljaa, Ilesia menee tarkastamaan Narnan voinnin. Sisko on hereillä tuijottaen eteensä, ”Iles?” ”Minä tässä, mitä kuuluu?” ”Näin outoa unta, olin juuttunut jättiläismäiseen hämähäkinverkkoon. Eihän pinnalla ole jätinverkkoja?” Narna kuulostaa pieneltä lapselta. ”Ei tietenkään. Joisitko vähän? Koita sitten torkkua hieman.” Ilesia on helpottunut, sillä siskon kuume on selvästi laskenut. Nyt he voisivat yrittää kukkuloille, jotka olivat vain muutaman päivämatkan päässä lounaaseen. Niin Vimma oli kertonut. Narna ei voisi missään nimessä jatkaa eteenpäin ennen kuin oli toipunut kunnolla. Vimma oli myös jättänut heille paljon ruokaa, liikaakin. Osa siitä pitäisi lastata vetopaareille Narnan seuraksi. Oli selvää, että Vimma joko välitti Narnasta paljonkin tai tunsi olevansa tästä erityisesti vastuussa nyt. Ehkä molempia.

He nauttivat Tuulin kanssa varhaisaamun viileydestä syöden aamiaista. Hetken kuluttua heidän olisi herätettävä Narna ja päästävä matkaan. He olivat jo taivuttaneet ohuen bartunvesan paarien etuosan ylitse sekä virittäneet lavukankaan sen yli. Näin Narna olisi suojassa auringolta, vaikka kuuma hänelle tulisi. Heillä oli myös kaksi vesiporaa ja kokonainen leilillinen vettä pullojen lisäksi. Nyt ei tarvinnut muuta kuin jaksaa raahata kuorma.

Sepio heräilee aamuun paljon huolettomammissa tunnelmissa. Illallinen Savitalossa oli ollut herkullinen, kuten kauppiaiden perheissä usein. Erilaisten rihmapohjaisten ruokalajien lisäksi tarjolla oli etelän herkkuja, jopa hedelmiä. Vaikka rihma on proteiinipitoista, se on pidemmän päälle tylsää ilman eri kastikkeiden ja mausteseosten variaatiota. Sepio toi muassaan säkin hirssiä, jota täällä arvostetaan kovasti, sekä muutaman pullon isän siitä valmistamaa juomaa. Nyt alakerrasta kantautuukin tuoreen hirssileivän mehevä tuoksu. Nopea peseytyminen, ja sitten pukeutuminen puhtaisiin vartalonmyötäisiin housuihin ja joustavaan tunikaan. Hänen klaaninsa perusväri on sininen, joka sopii Sepion oliivinväriseen ihoon ja vaaleisiin hiuksiin hyvin. Ehkä nyt Kao silmäilisi häntä hieman toisin.

Aamiaisella on nyt perheen toinenkin tytär, joka puuttui pöydästä illalla. Saponiitti on huomiota herättävän pitkä ja kaunis, siinä missä sisarensa lyhyehkö. Toki erittäin sievä hänkin. Lepido sen sijaan on jo tuttu näky pöydän ääressä. Hän kehuu par’aikaa vuolaasti perheen äidin muunnelmaa hirssikakkusista. Nuorukainen näyttää olevan sekä tuttu, että pidetty vieras talossa. Sepio leikkaa palan tuoreesta leivästä ja levittää siihen makeista sitsenpähkinöistä tehtyä tahnaa, kuunnellen samalla puheensorinaa. Illalla kävi selväksi, että Lepido on kaupunkia hallitsevan muskoviittiperheen etäinen sukulainen, herttuan pikkuserkku tai jotain sen sellaista. Hän ei kuitenkaan arvosta massiivisen kartanon hiljaista ja pidättyvää ilmapiiriä. Muskoviittiperhe on vuosikymmenten aikana kutistunut nykyiseen hallitsijapariin ja heidän tyttäreensä Zinwaldiittiin. Vanhalla herttua Fuksiitilla on kuitenkin nuorempi veli Roscoeliitti, joka mitä ilmeisemmin soisi vallan siirtyvän itselleen.

”Nakriitti rakkaani, soisitko minullekin yhden kakkusen?” setä Montmorillo puhahtaa vaimolleen muka mustasukkaisena. Ainakin tämän talon tunnelma on lämmin, mitä nyt Kaoliini on hieman kopea tyttömäisellä tavallaan. ”Sapo, missä olitkaan illalla”, setä jatkaa kuin ohimennen. ”Enpä tosiaan tainnut tulla kertoneeksi, kuinka ajattelematonta minulta”, tyttö vastaa – kertomatta mitään edelleenkään. Hänen isänsä tyytyy vain kohauttelemaan kulmiaan, mutta äiti silmäilee tytärtään arvioivasti. Saponiitti on vain muutamaa päivää vaille kuusitoista, ja hänen mahdollinen kihlautumisensa leijuu kevyen keskustelun yllä. Lepido keskeyttää alkavan sanailun palaamalla aamupäivän suunnitelmiin, ”Jos olet valmis Sepio, voimme lähteä tutustuvaan mahtavaan Muskoviittikaupunkiin!”

—- 21.8.2013 Kirjaan korjattavaa (kiitos Jukka A-K) :
Tarkempi maailman kuvaus, miksi matkustetaan myös päivällä. Asut, ruoka, tokka.
Koska puhuu minä ja koska kuvataan kolmannessa persoonassa.
Sepion päätös lähteä matkalle. Missä hän on alunperin? Tarkenna.
Ilesian ja Tuulen harharetki: kohtaaminen tokan kanssa. Miten Trini tiesi jakaa rangaistukset ja nuorten selviytymisestä keskenään?
Käy läpi kaikki näkökulman vaihdokset, nyt työläitä lukijalle.

— 2.9.2013 Nyt en korjaa vielä mitään, kun pääsin vihdoin taas kirjoittamaan! Myöhemmin sitten 🙂 Miksiköhän muuten Msukoviittikaupungin karttani näyttää norsulta ja koko mantereen kartta jalanjäljeltä… jälkimmäistä en ole edes kehdannut pistää näytille.

klikkaa!

klikkaa!

Tuloiltanani olin nähnyt vähäisen satama-alueen ja komean Väylän, mutten juurikaan muuta. Nyt kuljemme majapaikastamme jotakuinkin luoteeseen, kohti Rihmankerääjien luolastoa. ”Sieltä se tarina alkaa”, kuulen Lepidon vakuuttavan. Jostain syystä myös Sapo lähti mukaamme, ja kulkee nyt perää pitäen vaitonaisena. Pikku Nontroniittikin, tai Nonno kuten perhe häntä kutsuu, olisi mieluusti lyöttäytynyt seuraamme. Harmikseen hänellä on tärkeä retoriikanluento vierailevalta oppineelta. Poika on aloittanut koulun kuusivuotiaana tavalliseen tapaan, ja käy ensimmäistä oppimääräänsä. Ei ollut mikään selviö, että Nonno pääsi kaupungin eliitille varattuun Yläkouluun. Montmorillon tyttäret olivat käyneet Alakoulun kehuttavin arvosanoin. Etenkin Sapo, joka selvästi soisi opiskelevansa enemmänkin. Kuitenkin vain hallitsijasuvun naiset saavat pääsyn Yläkouluun ja hekin tiukasti vartioituina – kuulemma siveyssyistä. Selitys tuntuu ontuvalta, koska kaikki kylässäni käyvät saman koulun. Muskoviittikaupunki on kuitenkin selvästi vanhoillisempi kuin kotikaupunkini.

Lähestymme rihmankäsittelyailtaita ja haju on kuvottava. Rihma lilluu nesteessä harmahtavana massa, eikä näytä lainkaan houkuttelevalta. Paalattava rihma on kuivattua raakarihmaa, mutta näissä altaissa sitä fermentoidaan maitohappokäymisen avulla. Uskomatonta kyllä lopputulos on herkullinen, etenkin hyvin maustettuna. Mausteet joudutaan pitkälti tuomaan kaupunkiin, mutta paikallinen erikoisuus henssa on erään sienen itiöpölyllä maustettua kirpeää einestä. Fermentoitu, voimakkaasti maustettu ja sitten kuivattu rihma on viikkokaupalla säilyvää matkaruokaa, jota ottaisin mukaanikin. ”Mitä tälle on tehty?” osoitan purppuranväristä keitosta. Sapo astelee viereeni ja nuuhkaisee, ”Bartunkuorella terästettyä rihmaa, bartaa.” ”Ei minun makuuni, mutta kannattaa kokeilla. Väittävät sen auttavan tulehduksiin ja laskevan kuumetta. Vähän kuin mietoa rohtoa nauttisi, ja kitkerää sellaista!” Yleensä käsiteltykin rihma maustetaan vasta jälkikäteen, joten tämä on minulle uutta. Kiiruhdan kuitenkin muiden mukaan, sillä Rihmaluolastot näkyvät jo.

Rihmaluoliin on neljä sisäänkäyntiä Muskoviittikaupungin pääluolasta. Kahden suurimman väliin on tyylitelty näyttävä fresko, jossa suunnaton hämähäkki kiehtoo kahta kehrääjää verkkoonsa. Sen tarkoitus lienee muistuttaa kaupunkilaisia Rihmankehrääjien ottamasta riskistä, ja siten kerätä kastilaisilleen kunniaa. Sisäänkäyntien edessä levittäytyy kastin pysyvä leiri, vaikkakin varsinaiset asumukset on louhittu syvemmälle luolastoon. Täällä kuitenkin asuvat allastyöläiset, sekä opiskelijat. Rihmankehrääjäperhe ottaa usein allastyöläisen pestin lastensa ollessa kouluikäisiä. Kaksitoista kiertoa täyttänyt jälkikasvu jätetään tavallisesti jo yksin, ja sitäkin nuoremmat sukulaisten huomaan, varsinkin jos pestiä ei ole saatavilla. Työ fermentointialtailla ei kuulu niihin arvostetuimpiin, vaikka hyödyttääkin klaaneja. Rihmankehrääjäin kasti on jakautunut lukuisiin pikkuklaaneihin. Kastin sisällä ei mennä naimisiin, joten kehrääjien tytöt vaihtavat naimisiin mentyään kastia kuten muutkin. Sukua luetaan siten aina isän puolelta, sillä ainoastaan miehet ja naimattomat naiset pysyvät kastiuskollisina. Matriarkaalinen pinnan kansa onkin jatkuva pilan ja kauhistelun aihe täälläpäin. Toisaalta pinnalta tulleet harvat naiset sopeutuvat järjestelmään paremmin kuin miehet, jotka monesti päätyvät joko kastittomiin tai kastawaiksi. Setä Montmorillon suku on niitä harvoja, joissa on adoptoitu muualta tulleita miehiä ja siksikin siihen suhtaudutaan epäluulolla. Tosin varakkuus tekee tehtävänsä, eikä näistä asioista puhuta ääneen sedän suvun kuullen.

Sisäänkäyntien läheisyydessä olevien lämpökanavien teho ei ulotu kovinkaan syvälle luolastoon. Täällä on viileää, mutta kuivaa. Tämä sopii hyvin paikalliselle suurhämähäkkilajille, jonka poikasia luolastossa kasvatetaan. Edessämme on kuitenkin ensin aukea, tai pikemminkin kahden käytävän leveä yhtymäkohta. Jatkamme niistä leveämpää pitkin, ja käytävän seiniin on muovattu mitä eriskummallisimpia asuntoja. Koteihin näyttää olevan aina vähintään kaksi sisäänkäyntiä. Ne sijaitsevat vieri vieressä, osan selvästi ollen tyhjillään. Lepido selittää niiden väen olevan todennäköisesti syvemmällä luolissa kehräämässä. Rihmankeruumatkat kestävät viikkoja, ja saaliin kanssa palataan kotiin sitä lajittelemaan. Täkäläisen Skylla-hämähäkin rihma on hienojakoista. Sitä voi hätätilassa syödä myös tuoreeltaan, toisin kuin meillä tutumman Kharybdiksen rihmaa. Rihma on tosiaan jättihämähäkkien poikasilleen kutomaan ravintopitoista seittiä, seikka joka jätetään sitä myydessä mainitsematta. Pinnalliset kuvittelevat sen olevan sienirihmaa, hah. Tämän nimenomaisen seitin kerääminen on kuitenkin vaarallista, sillä se kehrätään auki kehittyvien poikasten ympäriltä. Silloin maman on parasta olla hieman kauempana tai kehrääjille käy ohraisesti. Osa poikasistakin otetaan talteen ja kasvatetaan täällä kämmenen kokoisiksi. Tämä opittiin vasta suurimman ja arvokkaimman jättihämähäkkilajin kuoltua lähes sukupuuttoon, sillä aukikehrätyt poikaset menehtyvät ilman hoivaa.

Leveä käytävä risteää toisen kanssa ja päättyy sitten kahdelta sivulta avoimeen toriin. Kahdella umpinaisella kallioseinällä kohoaa mahtavia ja taidokkain ornamentein koristeltuja asuntoja. Korkokuvissa kuvataan hämähäkkien lisäksi muita luolan asukkeja sekä pelkistettyjä geometrisia kuvioita vuorotellen. Lähin huoneistoista on suurin kaikista. Sen seiniin on poikkeuksellisesti muotoiltu virtaava joki ja joukko ihmisiä. Sapo selittää sen esittävän ensimmäisiä tänne seuduin muuttaneita Rihmankehrääjiä. Näiden tyttärille saapui sulhoja muista kaupungeista, eritoten maineikkaasta Kvartsikaupungista. Niin Muskoviittikaupunki sai alkunsa. Alkuperäinen ryhmä saapui omilta kotiseuduiltani, sen tiesinkin. Lepido kuitenkin valaisee tarinaa lisää ja nauraa ensimmäisten sulhojen olleen lähinnä onnenonkijoita. Vasta Muskoviittikaupungin vaurastuttua nykyinen hallitsijasuku muutti tänne. Jään ihailemaan kivi-ihmisten yksityiskohtaisia piirteitä, kunnes Lepido hihkaisee torin laidalta ja viittoo lähemmäs.

Torin laitakojusta löytyy eläviä hämähäkkejä, kuinkas muutenkaan. Sapo jo käpälöi niitä ihastuneena: ”Ajattele, etteivät nämä kasva tämän isommiksi. Katso näitä värejä!” Seittiä täynnä olevasta tiheäsilmäisestä verkkohäkistä tuijottaa monilla silmillään tusinan verran sateenkaaren väreissä loistavia lautasenkokoisia otuksia. Minusta ne eivät ole kovinkaan pieniä, mutta innostunut Sapo kertoo kvartsiväen pitävän näitä lemmikeinään. Hänen ystävillään on jokunen, mutta laji elää vain pari vuotta ja niitä tuodaan tänne ilmeisen harvoin. ”Ostan tämän Nonnolle syntymäpäivälahjaksi”, Sapo hihkuu ja osoittaa erityisen rumaa kirkkaansinistä eläintä. ”Eikö olekin komea poika?” Vai poika, jaahas – nyökyttelen huvittuneena. En olekaan vielä nähnyt pidättyvää Saponiittia näin innoissaan yhtään mistään. Hänen silmänsä loistavat myyjän avatessa häkin ja koukkiessa elukan punottuun koriin. ”Mikset osta yhtä itsellesi?” uskaltaudun kysymään. Sapon vetäytyvä ilme palaa samantein ja hän vain kohauttaa olkiaan. Olkoon. Lepido on ehtinyt jo aukean vastakkaiseen kulmaan näyttäen kärsimättömältä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s